Murheita ja surua, mutta myös ripaus toivoa

 

Aloitin pentublogin pitämisen yli 15 vuotta sitten. Ensimmäinen postaus on tehty 25.2.2009 ja aktiivinen kirjoittelu alkoi ensimmäisen pentueen syntymän myötä keväällä 2010. Postauksia on tullut julkaistua kaiken kaikkiaan 337. Niissä seurataan 8 podengopentueen ja 7 samojedipentueen elämää. Nyt on vuorossa samojedipentue numero 8 ja 338. postaus. Vaikka vuosiin ja näihin pentueisiin on mahtunut monenlaisia onnistumisia ja epäonnistumisia, toivoa ja epätoivoa, kaikista pentublogin teksteistä, tämä tulee olemaan ehdottomasti kaikista vaikein kirjoittaa.

Cloud-pennut syntyivät viikko sitten. Gola, Daisy, Mindi ja pikkulikka viettävätkin nyt 1-viikkois synttäreitään, mutta yksi on porukasta pois. Menetimme Ninnin 5 päivää sitten, sunnuntaina 22.6. Samana päivänä kun pentujen isoisoäiti Nova täytti 12 vuotta. Lupaavasti alkanut elämä katkesi aivan liian aikaisin ikävän ja odottamattoman onnettomuuden seurauksena. Viikko onkin kulunut itseään syytellen ja jossitellen ja ennen kaikkea Ninniä surren. Jotenkin sitä osaa henkisesti varautua siihen, että pentuja kuolee synnytyksessä eivätkä tällaiset menetykset kosketa yleensä kuin sen pienen hetken ennen kuin pentuarki kunnolla pääsee käyntiin ja kädet ovat täynnä töitä. Mutta synnytyksen jälkeen helposti tuudittautuu ajatukseen, että nyt pennut ovat turvassa. Vaikka teorian tasolla tietää, että todellisuudessa pentuja kuolee runsaasti myös synnytyksen jälkeen ja ensimmäiset päivät ja viikot ovat todella kriittisiä, ei elävänä syntyneen pennun menetystä silti osaa samallalailla odottaa. Itse olin tältä hirveältä kokemukselta onnistunut tähän asti säästymään, mutta en enää. Nyt oli minun vuoroni kohdata jokaisen kasvattajan painajainen ja pahin pelko, pentulaatikossa tyytyväisenä tuhisevan pennun menetys.

Cloud-pentujen alku vaikutti aluksi hyvin lupaavalta. Milan synnytys oli heittämällä helpoin sammari-synnytyksistäni. Pennut vaikuttivat voivan hyvin. Vain pikkulikka aiheutti murheita, koska aluksi paino laski eikä alkanut millään nousemaan. Tyttö oli selvästi heikko imemään ja imemisrefleksi oli jotenkin hakusessa. Lohduttauduin tiedolla, että myös pentujen täti eli Jymyn sisko Kaja kasvoi aikoinaan ensimmäiset päivät (ja jopa ensimmäiset viikot) todella hitaasti, mutta silti murehdin pikkulikan puolesta. Jotenkin tytön äänikin oli ihan erilainen kuin muilla, sellaista hiljaista ja ponnetonta pihinää, jota oli vaikea edes kuulla. Viisikon muut neljä jäsentä sen sijaan kasvoivat mallikkaasti täydellisinä pieninä samojedipentuina.

Vaikeudet alkoivat lauantai-iltana. Milalle nousi 40 asteen kuume. Tämä ei koiralle ole vielä mikään järjetön lämmönnousu, mutta silti huolestuttavaa, koska synnytyksen jälkeen iso lämmönnousu voi viitata myös alkavaan kohtutulehdukseen. Varsinkin kun en voinut sanoa varmasti kaikkien istukoiden tulleen ulos. Soitin välittömästi päivystykseen ja sieltä kehotettiin ensin tarkkailemaan tilannetta ja jäähdyttelemään Milaa. Ladoin Milan päälle märkiä pyyhkeitä, annoin jäisiä raakapullia ja pistin tuulettimen päälle. Kaikesta huolimatta lämmöt pysyivät korkeina ja Milalla tuntui olevan lähes tukalan kuuma, vaikka muuten yleiskunto oli hyvä. Aamuyöstä päätin lähteä Raisioon päivystykseen. Isä lähti onneksi mukaan, niin ei tarvinnut yksin ajella peuroja viliseviä teitä.

Milan jäähdyttelyä

Raisiossa epäiltiin aluksi alkavaa kohtutulehduksesta ja arveltiin leikkauksen olevan tarpeen. Onneksi kohtu ei ultratessa näyttänyt erityisen huolestuttavalta. Turvotusta oli, mutta se kuuluu synnytyksen jälkeen aina jossain määrin asiaan. Milasta otettiin myös verikoe tulehdusarvojen tarkastamiseksi. Ne tulivat takaisin ilman merkkejä tulehduksesta. Päätelmäksi jäi, että lämmönnousun taustalla vaikuttivat ehkä hormonit ja stressi. Mila oli hyvin innokas ja suojelevainen äiti käyden vähän kierroksilla uuden vastuunsa takia. Saimme kuitenkin varmuuden vuoksi antibioottia mukaan, oksitosiinipiikin kohdun tyhjentämiseksi ja tulehduskipulääkepistoksen. Ohjeena oli kontrolloida tulehdusarvot ja kohdun tilanne maanantaina tai viimeistään tiistaina. Lääkäri tsekkasi myös pennut ja kaikki vaikutti hyvältä. Edes pikkulikan voinnissa ei ollut mitään erityistä huomautettavaa, mikä oli iso helpotus.

Kuvia Raision reissulta

Palasimme takaisin mökille. Kahden valvotun yön jälkeen oma oloni alkoi olla jo aika kurja. Päädyinkin torkkumaan muutamaksi tunniksi pentulaatikon viereen. Kaikki vaikutti olevan hyvin, vaikka Milalla olikin edelleen lämpöä ja selvästi kuuma. Jätin lopulta Milan yksikseen pentujen kanssa mennäkseni aamupalalla tai pikemminkin lounaalle vanhempieni vaunuun. Olin poissa kenties parikymmentä minuuttia. Söin ja suunnittelin pentulaatikon siirtoa mahdollisesti toiseen huoneeseen, missä olisi viileämpää. Hain vajan vintiltä toisen laatikon varoiksi mukaan ajatuksena testata sitä toisessa huoneessa. Palasin mökkiin ja menin katsomaan Milaa ja pentuja. Kaikki vaikutti edelleen hyvältä, mutta näin ensisilmäyksellä vain neljä pentua. Menin etsimään viidettä pentua ja silloin löysin Ninnin elottomana Milan rinnan alta. 

Se tunne, kun löydät pennun kuolleena, on jotain ihan sanoinkuvaamatonta. Ensimmäinen reaktio on epäusko. Ajatus, että eihän pennussa mitään vikaa ole. Se nukkuu. Seuraavaksi alat tajuta tilanteen vakavuuden ja iskee paniikki. Pidin Ninniä käsissäni ja yritin hieroa tyttöä saadakseni aikaan edes pienen reaktion. Soitin epätoivoissani päivystykseen kysyäkseni, mitä voin tehdä, mutta sieltä ei lohtua herunut. Jos pentu ei enää hengitä, sitä voi yrittää hieroa, mutta hoitajan mukaan käytännössä mitään ei ollut enää tehtävissä. Seuraavaksi soitin paniikissa äidille, joka säntäsi heti vaunulta yläpihalle mökkiin. Äiti yritti varovaisesti puhaltaa vielä ilmaa Ninnin keuhkoihin, mutta aikaa oli kulunut liikaa. Voi olla, että peli oli menetetty jo silloin, kun vasta kävelin alapihalla aamupalalle, tai viimeistään silloin, kun kiipesin vintille toista pentulaatikkoa hakemaan. 

Jälkeenpäin olen miettinyt pääni puhki ja pohtinut, mitä olisin voinut tehdä toisin? Itsesyytösten määrä tässä tilanteessa on ihan valtava. Mietin, olisiko pennun voinut pelastaa, jos en olisi uhrannut aikaa soittamalla päivystykseen vaan olisin vain aloittanut elvytyksen vielä voimakkaammin? Miksi jätin Milan pentujen kanssa yksin? Miksi en tajunnut, että Milan suojeluvietti yhdistettynä stressiin ja kuumeeseen, voisi johtaa siihen, että Mila voisi piilottaa pennut alleen kohtalokkain seurauksin? Olin tietenkin kuullut, että monien isojen rotujen kasvattajat joutuvat valvomaan pentulaatikon vieressä käytännössä 24/7 ensimmäiset kolme viikkoa estääkseen emoja vahingossa tallaamasta tai makaamasta pentuja hengiltä. Mutta en ollut osannut pelätä tällaista samojedien kanssa, pikemminkin päinvastoin. Tähän asti olin uskaltanut jättää kaikki aikaisemmat samojedipennut emonsa kanssa kahden käytännössä alusta lähtien. Eihän minulla yleensä olisi edes mahdollisuutta olla pentulaatikon vieressä koko aikaa, koska töissäkin on käytävä. Yleensä seuraan pentulaatikon tapahtumia työpäivän ajan etänä ja kotona ollessanikin annan emolle yleensä rauhan hoitaa pentujaan itse. Mikään ei siis saanut hälytyskelloja soimaan tai minua pelkäämään, että jotain voisi sen parinkymmenen minuutin aikana tapahtua, kun olin poissa. Siitä huolimatta mietin edelleen, olisiko minun pitänyt osata varautua tähän paremmin? Olen pohtinut, oliko Milassa jotain sellaisia merkkejä, joiden perusteella minulla olisi ollut syytä epäillä, että näin voisi käydä? Mutta vaikka kuinka olen yrittänyt asiaa miettiä, niin kuumeesta ja pienestä stressistä huolimatta, Mila on käyttäytynyt alusta asti aivan samalla tavalla kuin kaikki aikaisemmat samojediäitini, kenties hieman muita tunnollisemmin. Ehkä se olikin se ongelma. Mila oli liian tunnollinen ja suojelunhaluinen. Joka tapauksessa järki on tehnyt parhaansa vakuuttaakseen minut siitä, että tämä oli vain todella surullinen onnettomuus, enkä olisi voinut sitä kaikkien aikaisempien kokemusteni perusteella ennakoida. Siitä huolimatta tulen varmasti syyttämään itseäni tilanteesta vielä pitkään. 

Ninnin kuolema luonnollisesti järkytti minut aika pahoin eikä univelka yhtään auttanut asian käsittelyssä. Itkusta ei ollut tulla loppua. Sunnuntain koettelemukset eivät kuitenkaan päättyneet tähän. Tapahtuneen jälkeen en tietenkään uskaltanut jättää Milaa pentujen kanssa yksin. Vessataukoja kasvattajankin on silti pakko pitää. En tajunnut ottaa Milaa sinne mukaan, kun en rehellisesti sanottuna uskonut, että sama asia voisi tapahtua toistamiseen. Olin ehkä viisi minuuttia poissa ja kun tulin takaisin, kaikki jäljelle jääneet pennut näyttivät olevan nisällä. Menin tarkistamaan asian ja hetken päästä tajusin, että pikkulikan pää olikin puristuksissa Milan alla. Kun pää tuli näkyviin, se näytti suoraan sanottuna vähän jopa litistyneeltä, leuka oli jotenkin vinossa ja  kieli ulkona. Taisin parkaista ääneen ja alkaa itkeä, sillä pikkulikka näytti aivan yhtä kuolleelta kuin siskonsa. Tämän kaiken havaitsemisessa meni pari sekuntia ja sitten pikkulikan suu liikahti aavistuksen verran kuin henkeä haukkoen. Kaappasin välittömästi tytön käsiini ja ryntäsin niin nopeasti kun ikinä pääsin ovesta ulos ja paljain jaloin alapihalle vanhempieni vaunulle. Mila säntäsi tietysti perään varmana siitä, että yritin varastaa hänen pentunsa. En muista enää, mitä sanoin saapuessani itkien vaunulle, mutta äiti ryhtyi heti toimiin. Hän otti pikkulikan minulta ja asetti tytön pöydälle. Hän sulki tytön sieraimet sormilla ja puhalsi varovasti avoimeen suuhun ilmaa. Hän toisti saman pari kertaa hieroen tyttöä samalla rinnasta. Aluksi näytti siltä, että tällä ei ole mitään merkitystä, mutta sitten pikkulikan suu haukkoi jälleen tuskin huomattavasti happea. 

Tässä kohtaa räjähdimme äidin kanssa toimintaan. Minä otin tytön käsiini ja aloin kuumeisesti hieroa tyttöä vähän samaan tyyliin kuin synnytyksen yhteydessä auttaessani emoa kuivaamaan pennut ja saadakseni pentuja virkistymään. Aina hetken hieronnan jälkeen äiti puhalsi lisää ilmaa tytön keuhkoihin. Isä oli tässä kohtaa poistunut paikalta. Hän ei voinut katsella tätä epätoivoista kamppailua. Aina välillä isä toki tuli tilannetta vilkaisemaan samalla kun hän yritti saada ulkopuolella odottavan Milan rauhoittumaan. Minä ja äiti jatkoimme elvytystä. Aluksi sillä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä. Tuskin huomattavat ja pelottavan harvoin tapahtuvat ilman haukkomiset olivat ainoa merkki siitä, että pikkulikka ei ollut vielä kokonaan menetetty. Sitten koitti se hetki, kun pikkulikka veti päätään hieman taaksepäin äidin puhaltaessa jälleen ilmaa tytön keuhkoihin. Saimme tästä lisäpuhtia ja päättäväisyyttä olla luovuttamatta. Jatkoin hieromista ja äiti ilman puhaltamista vuorotellen. Pikkulikka heitti jälleen vähän päätään. Siinä kohtaa taisin sanoa äidille, että jos tämä tyttö tästä selviää, niin hän jää kyllä kotiin, oli tilanne mikä tahansa. Olin saanut jo pari päivää kantaa huolta pikkulikan painosta ja pelännyt tytössä olevan jotain muutakin vikaa, joten panokset tuntuivat tytön osalta kovenevan kovenemistaan. Mutta vaikka kaikki kortit tuntuivat olevan tyttöä vastaan, pikkulikka alkoi reagoida elvytykseen entistä enemmän. Sieraimista valui vähän limaa ja tyttö alkoi heikoilla liikkeillä ja äänillä protestoimaan hieromista vastaan. Mikään ääni ei ole kuulostanut pitkiin aikoihin yhtä ihanalta, kun pikkulikan hentoinen murahdus tytön saatua tarpeekseen elvytyksestä. Surun kyyneleet muuttuivat onnen kyyneliksi ja helpotus oli käsinkosketeltava.

En suoraan sanottuna vieläkään voi uskoa, että saimme pikkulikan elvytettyä ilman mitään sen kummempia välineitä. Silloin kun Milan sisko oli ollut synnytyskanavassa sen verran pitkään, että haukkoi syntyessään henkeä, tyttö tarvitsi lisähappea eläinlääkärissä tasaantuakseen. Nyt käsissämme oli pikkulikka, joka oli käytännössä kokonaan lakannut hengittämästä ja saimme hänet takaisin elävien kirjoihin sinnikkäällä hieronnalla ja äidin lähihoitajaopinnoissa saaduilla tiedoilla, miten vauvan (tai tässä tapauksessa pennun) elvytys tapahtuu. Virkeä pikkulikka käsissäni palasimme äidin ja Milan kanssa mökkiin. Istuimme pentulaatikon vieressä vuoroin nauraen ja vuoroin itkien. Taisimme jopa heittää ylävitoset. Helpotus pikkulikan pelastamisesta muuttui omassa päässäni hetkittäin myös jossitteluksi, olisimmeko yhteistoimin voineet elvyttää myös Ninnin ja synnytyksessä menehtyneen pojan? Aivot ovat siitä ikävä elin, että jopa ilon hetkellä on pakko päästä analysoimaan ja jossittelemaan, entä jos, mitä jos. En usko, että Ninniä tai Dreamcloudia olisi pystynyt pelastamaan, sillä kaikista kolmesta vain pikkulikka osoitti enää mitään elonmerkkejä. Siitä huolimatta en osaa lopettaa jossittelua. Hautasimme Ninnin Dreamcloudin viereen ja siellä hänellä on nyt hyvä olla moninkertaisen isoenonsa Remun suojeluksessa. 

Näistä tapahtumista alkoi elämäni pisimmät päivät. En tietenkään uskaltanut jättää Milaa enää hetkeksikään yksin pentujen kanssa. Jos jouduin itse poistumaan huoneesta, Milan oli pakko lähteä mukaan. Tein itselleni pedin kirjaimellisesti pentulaatikkoon ja kulutin yön ensimmäiset tunnit äärimmäisen epämukavassa asennossa pennut kainalossa. En siis päästänyt pentuja Milan luo muuta kuin syömään. Keskellä yötä totesin, että haluaisin vielä seuraavana päivänä pystyä kävelemään, joten päädyin purkamaan pentulaatikosta yhden seinän ja asettamaan sen viereen patjan, josta minulla oli suora näköyhteys pentulaatikkoon. Käteni olivat kokoajan pentujen vieressä niin, että jos ne menivät imemään, sormeni tunsivat missä pentujen päät olivat, ettei vain pikkulikan kohtalo pään puristumisesta emon alle pääsisi toistumaan.

Pentulaatikossa makoilua pentujen kanssa

Tässä viritelty jo patja pentulaatikon viereen

Maanantaina tämä sama päivystys jatkui. Onneksi äiti tuli aina välillä vapauttamaan minua hetkeksi niin, että en ollut ihan kokonaan pentulaatikon vankina. Vaikka hän on samojedeille allerginen, hän on sinnikkäästi istunut pentulaatikossa, välillä maski päässään. Tässä kohtaa onkin pakko hehkuttaa vähän vanhempiani, jotka ovat olleet koko ajan tukena ja apuna näissä hetkissä. Kun en saanut maanantaille Milalle lääkäriaikaa muualta kuin Loimaalta, isä lähti jälleen kuskiksi, ettei minun tarvinnut väsyneenä hypätä ratin taakse. Lääkärissä tulehdusarvot ja kohtu olivat edelleen normaalit, joten epäviralliseksi diagnoosiksi jäi hormonien ja stressin nostama kuume. Illalla äiti tuli pariksi tunniksi pentulaatikon viereen istumaan niin, että saatoin hetken torkkua. Tässä kohtaa syntyi pieni huoli Gola-pojasta, joka äidin vahtivuorolla itkeskeli tunnin ajan ennen kuin itse väsyneenä viimein havahduin itkuun. Onneksi tunnistin äänen aika nopeasti vatsavaivoista johtuvaksi. Koska Gola ei suostunut syömään, soitin varmuuden vuoksi päivystykseen, missä neuvottiin antamaan pojalle sokerivettä, josta Gola saisi energiaa. Näin tein ja annoin pojan pyllyä Milalle putsattavaksi. Lopulta Mila tajusi, mitä kuuluu tehdä, ja alkoi nuolemaan Golaa niin tarmokkaasti, että kakka alkoi vihdoin liikkumaan ja poika sai suolensa tyhjäksi. Eläinlääkärireissun takia Milalta oli todennäköisesti jäänyt pentujen kakatukset tekemättä, kun emme tietenkään voineet antaa Milan matkustaa pentujen kanssa samassa tilassa. Matka Loimaalle koetteli toden teolla minun ja isäni tärykalvoja.

Kuva Loimaan reissulta

Lyhyiden unien voimalla jaksoin sitten valvoa jälleen yhden yön. Saatoin ajoittain hieman torkahtaa, mutta joka kerta havahtuessani hereille, sydän oli kirjaimelisesti kurkussa ja paniikissa etsin kaikkia pentuja varmistaakseni jokaisen olevan kunnossa. Vasta tänään olen siinä pisteessä, että en ole joutumassa heti paniikkiin, jos joku pennuista ei välittömästi osu silmiini tai jos joku pennuista nukkuu niin sikeästi, että pikavilkaisulla on vaikea sanoa, onko pentu elossa vai ei. Maanantain ja tiistain välinen yö kului siis edelleen valvoen. Aamusta äiti tuli taas hetkeksi vapauttamaan minut vastuustaa niin, että pääsin nukkumaan. Onneksi Milan lämmöt olivat viimein laskeneet ja elämä pentulaatikossa tuntui vähän tasaantuvan. Tosin tässä kohtaa aloin huomata, että energiselle Milalle pentulaatikossa makoilu on omalla tavallaan melkoista kidutusta. Tiistaina tyttö ulkoili jo kanssani useaan otteeseen juoksennellen podengojen perässä ja pihalle kuoppia kaivaen.

Vanhempani joutuivat tiistaina poistumaan mökiltä hetkeksi niin, että olin loput tiistaista ja keskiviikon yksin koirien ja pentujen kanssa. Milan aivan ihana omistaja tuli onneksi keskiviikkona auttamaan. Hän toi tänne myös sellaisen kasan ruokaa, että oli vaikea uskoa silmiä. Välillä mietin, miten olen kasvattajana oikein ansainnut näin ihania kasvattienomistajia? Ympärilläni on kaiken kaikkiaan niin upeita ihmisiä, että jopa tällaisen ikävämmän tapahtuman keskellä kaikki järjestyy. Mila onneksi otti omistajansa kyläreissun odotettua rauhallisemmin vastaan ja keskittyi hienosti pentujen hoitamiseen. Neiti pääsi myös pihalle purkamaan lisää energiaa. Tämän visiitin yhteydessä sain myös tilaisuuden kunnolla siivota pentulaatikon Milan omistajan ulkoillessa Milana kanssa. Tai pitäisi ehkä sanoa pentulaatikon puolikkaan, sillä siitä on edelleen yksi seinä irti, että minulla on näköyhteys laatikkoon ja mahdun patjan kanssa siihen viereen. Nyt olen tosin uskaltanut jo kaksi yötä nukkua patjan sijasta laatikon vieressä olevassa sängyssä. Sieltä käsin pomppaan monta kertaa yössä katsomaan, onko kaikilla varmasti kaikki hyvin. Laatikossa palaa myös öisin koko ajan lamppu, niin että varmasti näen, mitä siellä tapahtuu. Hyvin katkonaisia nämä unet tulevat vielä pitkään olemaan, mutta nyt onnistun sentään torkahtamaan jo hieman pidemmäksi aikaa. 

Pentujen ensimmäinen viikko on siis ollut täynnä odottamattomia ja ikäviä tapahtumia, mutta nyt uskaltaisin sanoa, että olemme voitonpuolella. Pikkulikka on ottanut oikein kunnon kasvuspurtin ja hän saa joka päivä ihan kunnolla painoa lisää. Ensin painon nousu lähti liikkeelle parista grammasta, sitten kymmenestä ja paristakymmenestä grammasta ja nyt tulee aika tasaisesti reilu 60 grammaa painoa lisää. Imutehot ovat myös löytyneet ja tyttö pitää ihan tosissaan kiinni saamastaan nisästä. Ääni pikkulikalla on edelleen vaimeampi kuin muilla, mutta siihenkin on alkanut tulla eri tavalla voimaa. Selvästi vähemmän pikkutyttö tosin liikkuu kuin muut sisaruksensa. Varsinkin punainen tyttö Daisy on melkoinen pikakiitäjä, joka menee välillä koko laatikkoa ympäri oikeaa nukkumapaikkaa etsien. Pikkulikka ei sen sijaan juurikaan liiku ellei maitobaari tule viereen. Silloin tyttö liikkuu kyllä ihan yhtä sutjakkaasti Milan jalkojen yli kuin muutkin. Mutta selvästi tyttö käyttää nyt kaiken energiansa kasvamiseen. Pikkulikka ei myöskään viihdy yksinään. Hänellä pitää aina olla kaveri, äiti tai kasvattaja vieressä. Selvästi kaipaa lämpöä. Pikkulikka nukahtaa välittömästi, jos tytön ottaa syliin ja hänestä onkin tullut sellainen pieni sylikoira. 

Pikkulikka

 Mindi

Gola poika

Daisy

Koko porukka

Daisy on porukan vaativin nukkumapaikan suhteen. Kuten yllä jo kirjoitin, Daisy hakee oikeaa nukkumapaikkaa välillä pitkäänkin. Tulee vähän Milan täti Rilla pentuna mieleen. Tyttö on myös jo parin päivän ajan halunnut ottaa selvää pesäeroa muihin sisaruksiinsa. Vaikka hän aluksi nukahtaisi jonkun toisen viereen, menee yleensä vain hetki, ja sitten Daisy onkin jossain laatikon kulmassa nukkumassa. Daisy liikkuu ihan järjetöntä vauhtia. Porukan isoin on edelleen keltainen tyttö Mindi. Hän ei ole ihan niin vaativa nukkumapaikkansa suhteen, mutta esimerkiksi viime yönä hän ei millään suostunut rauhoittumaan ja ehdin taas jo säikähtää, jonkin olevan pielessä. Lopulta tytöllä oli kuuma ja hän rauhoittui nukkumaan vasta kun pääsi paljaalle lattialle viileään. Viime yö oli kokonaisuudessaan hyvin levoton, kun ensin Mindi valitti kuumuutta, sitten Daisy ei löytänyt oikeaa nukkumapaikkaa, Golalla oli ilmeisesti nälkä ja pikkulikka valitti, kun kaikki jättivät hänet yksin ja likalle tuli kylmä. Pomppasinkin ylös niin monta kertaa, että sekosin laskuista. Gola poika on osoittautunut melkoiseksi syömäriksi ja annoin hänelle en-niin-mairittelevan- lisänimen "ihrapallo". Hän on sellainen iso jötikkä, joka nukkuu ja jaksaa juuri ja juuri pyörähtää ympäri maitobaarin tullessa lähelle. Halutessaan siis liikkuu kyllä hyvinkin nopeasti, kun motivaationa on maito. 

Mila ja pikkulikka

Pentu toimii hyvin tyynynä

Pennut muodostivat näin hienon kuvion ihan itse

Jos jotain positiivista kuluneesta viikosta pitää keksiä, niin nyt kun on ollut käytännössä pakko olla koko ajan pentulaatikon vieressä, tämä nelikko on tullut jo hyvinkin tutuksi. Kaikista on oppinut jotain omia pieniä persoonallisuuspiirteitä. Pentuja on tullut käsiteltyä myös niin paljon, että kaikki ovat oikein tyytyväisiä sylissä, mikä ei läheskään aina ole sammaripentujeni kanssa pitänyt paikkaansa. Tänään Daisy kävi äitini jalkojen päälle tyytyväisenä nukkumaan ja pikkulikka tosiaan simahtaa heti, kun pääsee käsiin tai rintaa vasten. Tuo nelikko on kaikkien vastoinkäymisten jälkeen niin rakas, että oikein pelottaa millainen tunnemyrsky on edessä, sitten kun pennuista pitää luopua. Pikkutyttö saattaa tosin jäädä kotiin. Tämä päätös ei tietenkään jalostuksellisesti ole välttämättä erityisen järkevä, mutta pikkutytön kanssa alkaa tunteet olemaan niin voimakkaasti mukana pelissä, että miten tuollaisesta sisukkaasta sissistä pystyisi luopumaan? Suoraan sanottuna olen myös vähän huolissani siitä, jättikö pitkällinen elvytys mahdollisesti jotain vaurioita, joten tytön elämää on joka tapauksessa hyvä seurata sisaruksia pidempään kotioloissa. Vuosi sitten olin vielä ajatellut, että jättäisin Milan tytön kotiin. Sitten tulin järkiini ja totesin, että en voi kasvattaa koiralauman kokoa ja altistaa Nefiä ja Windya sammariteinille. Tässä päätöksessä minun oli tarkoitus pysyä ja haaveilin vähän Milan siskon pennusta. Mutta jollain tavalla tuon pikkutytön kohdalla tuntuu nyt siltä, että hänen paikkansa on kaikesta huolimatta meidän laumassa. Ja olisihan se jollain tavalla runollista, että Nova syntyi 12 vuotta sitten juhannuksena ja nyt hänen seuraajansa on myöskin tällainen juhannuspentu.

Pikkulikka


Pikkulikka


Daisy äidin sylissä


Ylhäältä alas Gola, Mindi, Daisy ja pikkulikka

Gola, Mindi, Daisy ja pikkulikka

Tällainen viikko siis takana. Toivottavasti ensi viikko on jo parempi. Ensi viikolla pentulauma myös kasvaa, kun Dafnen pennut syntyvät. Pienenä spoilerina tähän kohtaan, Dafne ei ole käynyt ultrassa tai röntgenissä, mutta laskujeni mukaan (liikkeiden ja sydänäänten perusteella) pentuja on ainakin 3, todennäköisesti 4. 

Tähän loppuun vielä Cloud-pentujen viikkopotretit ja jäähyväiset Ninnille.

Estorian Golden Sky's Cloudness

"Gola"
painoa 800g

Estorian Little Midsummer Cloudling

"Pikkulikka / Cloudi / Pikkusissi"
painoa 560g

Estorian Endless Day's Cloudberry

"Daisy"
painoa  744g

Estorian Cloudless Midnight Sun

"Mindi"

Painoa 874g

Estorian Clouds of Nightless Night

"Ninni"

20.6.2025-22.6.2025

Yöttömänä yönä synnyit, saavuit tähän maailmaan.
Innoissasi valmiina uuteen seikkailuun, elämään.
Mutta elämäsi olikin vain pieni henkäys,
aikasi kanssamme lyhyt ohilennähdys.
Olit tässä ja sitten olit poissa.
Nyt elät enää muistoissa.
Vaikka hyvästit tulivat aivan liian nopeaan,
jouduimme suruksemme hautakumpua kaivamaan,
tassuttelet nyt nimesi mukaan pilvien teitä,
koirakaverit seuranasi kaikkina yöttöminä öinä. 

Hyvästit rakas Ninni-tyttö